Eläimistä ja vastuullisuudesta — Kommentti hevosurheilua ja ratsastuskouluja koskevaan keskusteluun

”Kysymys ei kuulu, ajattelevatko ne tai puhuvatko ne, vaan kärsivätkö ne.” (Jeremy Bentham)

Hevosurheilu on viime aikoina herättänyt huomiota mediassa. Yle julkaisi 22.12. jutun otsikolla ”En halua hakata hevosta”. Itse artikkeli herätti kysymyksiä ja muistuttaa huolestuttavalla tavalla toteutukseltaan Suomen kuvalehden hämmentävää juttua, jossa teatterikorkeakoulun opiskelijoista kirjoitetaan kriittiseen sävyyn haastattelematta itse opiskelijoita. Ylen jutussa kritiikin kohteena ovat ratsastuskoulut, mutta ainutkaan alan ammattilainen ei jutussa pääse ääneen, vaan teksti perustuu mielikuville, olettamuksille ja mielipiteille. Artikkeli kuitenkin nosti esiin monta huolestuttavaa seikkaa, joista osasta olen ollut yhteydessä myös Suomen Ratsastajainliittoon, jonka kanssa jatkamme keskustelua.

Olen itse käytännössä kasvanut hevosten kanssa ratsastuskouluympäristössä. Tämä luonnollisesti vaikuttaa perspektiiviin, josta asiaa tarkastelen. Itselleni eläimet ovat tasavertaisia kumppaneita ja kanssakulkijoita, joiden kanssa usein koen tulevani paremmin toimeen kuin ihmisten, jotka ovat usein hankalia ja aika käsittämättömiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisin ihmisen oikeutta pitää eläimiä tai lemmikkejä itsestään selvänä, päinvastoin. Osa nykyisistä eläinfilosofeista korostaa yhdenvertaista suhdetta lemmikin ja omistajan välillä, mutta tosiasiassa kyse on aina valtasuhteesta, vaikka miten toivoisi toista. Ihminen päättää eläimen elinympäristön, ruokavalion, reviirin, lisääntymisen, ulkoilun ja jopa elinajan. Tasa-arvon sijaan kyse onkin vastuullisuudesta. Tähän vastuullisuuteen kuuluu kyky ja halu kuunnella ja yrittää ymmärtää eläintä.

Ihminen on vuosituhansia elänyt yhdessä eläinten kanssa, ja tänä aikana kumppanina toimiva eläin on jalostunut niin, että se ei pärjäisi ilman ihmistä. Etenkään, kun ihminen on myös tuhonnut sen luonnolliset elinympäristöt. Ajatus eläinten vapauttamisesta luontoon on naiivi, ja todistetusti johtanut hirvittäviin seurauksiin, kuten esimerkiksi Hollannissa, jossa Oostvaardersplassenin alueelle vapautettiin tuhansia eläimiä, joiden kohtaloksi koituivat mm. nälkiintyminen ja ruoanpuute. Maja Lunden kirja Viimeiset on hieno ja karmea kuvaus syistä ja seurauksista, joita eläintenpidolla on.

Nykyaikainen urheiluhevonen ei ihmisen jalostustyön seurauksena ole enää se aroilla säänarmoilla selviävä eläin mitä se on joskus ollut, yhtä vähän kuin lemmikkikoira pärjäisi susilaumassa. Ihmisillä on velvollisuus huolehtia eläimistä, joilla ei ole jalostuksen ja olosuhteiden myötä muuta vaihtoehtoa kuin elää ihmisten kanssa. Näin myös suurin osa eläinten kanssa työskentelevistä tekee, yleensä alalle kuitenkin ohjaa rakkaus ja kiinnostus eläimeen. Ylen jutussa mainitut esimerkit tuntuvat vierailta, mutta yhtä vierailta tuntuivat monen hevosihmisen vähättelevät ja triggeröityneet kommentit artikkelia kohtaan: mikäli tällaisia mielikuvia todella on, saati tällä tavalla toimivia talleja, on se mielestäni syytä ottaa vakavasti, sen sijaan että syytetään ”kukkahattutätejä” ja ”pullamössölapsia”. Eläintutkimus ja eettiset sekä ekologiset kysymykset kehittyvät ja valtavirtaistuvat, eikä sen pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Päinvastoin ainakin omassa tuttavapiirissäni ja pääkaupunkiseudun talleilla näistä asioista on puhuttu paljon ja pitkään. Ratsastuksen opetus ja ymmärrys hevosesta, sen käytöksestä, terveydestä, ruokinnasta, liikunnasta ja varusteista, ovat kehittyneet valtavasti. Onkin valitettavaa, että liitto ei ole onnistunut tätä keskustelua ja kehitystä seuraamaan ja viestimään eteenpäin.

Hevosurheilu on ala, jonka on ehdottomasti pyrittävä kehittymään ja uudestaan ja uudestaan perustelemaan olemassaolonsa, kuten lähes minkä tahansa elämäntapa alan on. Taiteen alalla työskentelevänä olen tottunut siihen, että oma ammatti ja toiminta tulee jatkuvasti kyseenalaistetuksi. Se ei ole mukavaa ja se voi olla väsyttävää, mutta toisaalta kritiikki myös vie asioita eteenpäin. On helppo suunnata kohti parempia käytäntöjä, kun asioita joutuu tarkastelemaan kriittisesti. Uskon, että eläinten pariin hakeutuvilla on halu toimia oikein, ja huonot toimintamallit ovat useimmissa tapauksissa seurausta tiedon- tai ymmärryksenpuutteesta. Jotta ratsastuksen harrastaminen on mahdollista myös tulevaisuudessa, tulee liiton pystyä viestimään tästä positiivisesta muutoksesta mikä lajin piirissä on tapahtunut, ja toisaalta myös lajin historiasta, joka perustuu eläimen kunnioitukselle ja yhdessäkulkemiselle. Hevoset opettavat empatiakykyä, toisen kanssa toimimista jayli-lajista ymmärrystä. Ne myös toimivat terapeutteina, ja talleilla on myönteinen vaikutus kaupunkiympäristöissä niiden edistäessä luonnon ja sen moninaisuuden säilyvyyttä, ja toisaalta tallitoiminta on myös mahdollistanut monen kulttuuriympäristön säilyttämisen. Lisäksi tallit toimivat yhteisöllisinä paikkoina ja ovat alueellisesti merkityksellisiä, erityisen suuri merkitys niillä on tyttöjen harrastuspaikkoina julkisen tuen ja liikuntapaikkojen rakentamisen edelleen suuntautuessa suurelta osin poikien ja miesten harrastusten tukemiseen. Mielikuvat hevosurheilusta vaikuttavat keskusteluun, jossa sen kohtalosta tullaan päättämään: se, nähdäänkö ratsastus elitistisenä ja eettisesti kyseenalaisena lajina tulee vaikuttamaan myös kaupunki- ja esikaupunkialueilla siihen, pidetäänkö tallialueita säilyttämisen arvoisina, vai aletaanko niille kaavoittaa etenkin pääkaupunkiseudulla haluttuja asuntoja

Oma tallimme sijaitsee keskellä vilkasta lähiötä ja on harrastajien lisäksi koko asuinalueen yhteinen virkistyspaikka. Pandemia on toki vaikuttanut tähän kaikille avoimeen käyttöön, mutta sisäliikuntapaikkojen ollessa kiinni ja arkiliikunnan vähentyessä on se kuitenkin tarjonnut laajalle joukolle eri ikäisiä ihmisiä mahdollisuuden turvalliseen liikkumiseen, ulkoiluun ja ihmis- ja eläinkontakteihin. Tallitoiminta on edesauttanut vanhan kartanomiljöön ja sen luonnon ja eläimistön säilymistä urbaanissa ympäristössä. Tällaisia viheralueita tarvitaan. Eläimet eivät ole työvälineitä vaan työtovereita. Kyllä, ne ovat vangittuna, mutta ne myös ruokitaan, hoidetaan ja ulkoilutetaan säännöllisesti. Niiden kodit siivotaan useammin kuin oma kotini ja niiden terveydenhoito ja hammashuolto toimii huomattavasti paremmin kuin terveyspalvelut kunnallisella puolella. Niitä ei hakata. Hevonen on monisataa kiloinen eläin, jota ei voi pakottaa tekemään asioita, eikä pakottaminen ole järkevää, jos ja kun tavoitteena on pitkään jatkuva ja sujuva yhteistyö eläimen kanssa. Iloinen eläin tuottaa iloa. (joskus iloinen eläin myös vie sairaalaan, mutta se onkin sitten asia erikseen)

p.s. suosittelen kaikille lämpimästi Jacques Derridan Eläin joka siis olen kirjan lukemista!