Maailmanlopusta ja kapitalismista

Kuva: http://howtolifebelowaverage.com

“What do you do when your world starts to fall apart?”

- Anna Lowenhaupt Tsing[1]

“If democracy has to start over, it will have to begin at the bottom. The soil is a good starting point: there is nothing lower!”

-Bruno Latour[2]

IPCC ilmastoraportti ja sen esiin nostamat äärimmäisen huolestuttavat tulokset toivat ympäristökysymykset julkisen keskustelun keskiöön. Huomionarvoista oli kuitenkin hallituspuolueiden kannanotoissa välittyvä vähättelevä asenne ja ikävien ratkaisuiden siirtäminen tulevaisuuteen. Päätöksiä täytyy kuitenkin tehdä nyt ja vastuunottamista vaaditaan jokaiselta.

Medialla on tässä iso rooli — se, mitä esitetään vaikuttaa siihen, millaista maailmaa ollaan tekemässä. Tämä ei koske vain ympäristökysymyksiä, vaan sosiaalisia rakenteita yleisesti. Jos olemassaolomme maapallolla halutaan jatkuvan, on eriarvoistumista lisäävä, jatkuvalle talouskasvulle perustuva ajattelu kyseenalaistettava.

Kolme näennäisesti toisiinsa liittymätöntä artikkelia Helsingin Sanomissa kiinnitti huomioni viime viikoilla. Anna-Stina Nykänen kirjoitti 11.11. jätteestä ja jätteen määrän vähentämisestä[3]. Tavoite oli varmasti hyvä, mutta mielestäni nyt pitää vaatia enemmän. Artikkelissa todetaan, että maailma ei kestä enää nykyisen kaltaisia jätemääriä ja tilanteen on muututtava. Yhdeksi kierrätyksen ongelmaksi artikkelissa nousee iljettävä ”haiseva tonnikalapurkki”, joka on esimerkki hankalasti kierrätettävästä tuotteesta, joka pilaa kansalaisen hyvät kierrätysaikomukset. Mitäpä jos tämän näkisi mahdollisuutena? Jos kierrättäminen nähtäisiin tilaisuutena omien kulutustottumusten tarkasteluun — mitä vähemmän ostat, sitä vähemmän kierrätettävää jätettä syntyy. Haiseva tonnikala ei muutenkaan ole kestävien ja eettisten valintojen kärkipäässä, joten sen voi huoletta jatkossa jättää kauppaan.

Kulutustottumuksia kuitenkin kyseenalaistetaan varovasti, jos ollenkaan. Ajatus kansalaisesta kuluttajana, jonka vastuulla maan talouskasvu ja siten hyvinvointi on hyvin markkinoitu ja ylläpidetty. Voidaan puhua lentämisen ja muovin ongelmista, mutta ei siitä, kuinka paljon kuluttaminen ja tavaroiden ostaminen kuormittaa.[4]Valinnoilla on merkitystä eikä merkitys voi perustua vain taloudelliseen hyötyyn. Teollistumisen vaikutus maapalloon on ollut järisyttävällä tavalla uskottua tuhoisampi, mutta silti tämä seikka sivuutetaan mitä moninaisemmissa yhteyksissä.

16.11. Helsingin Sanomat uutisoi Tuukka Saarimaan nimeämisestä uudeksi kaupunkitaloustieteen uudeksi apulaisprofessoriksi. Artikkeli kertoo, kuinka Yksinkertaistettuna Saarimaan kaupunkianalyysi näyttää tältä: markkinoiden tontilla hosuvat kaavoittajat ja poliitikot rähmivät jatkuvasti kaupunkilaisten rahoja kankkulan kaivoon[5]. Kaupunkianalyysi tuntuu unohtaneen jotain olennaista kaupungista: asukkaat. Saarimaan suurena keksintönä esitetään ajatus siitä, kuinka ”ihmisille tuntuu olevan hirveän vaikeaa ajatella, että menetetty tulo on itseasiassa menoa.” Tämähän ei varsinaisesti pidä paikkaansa, vaan perustuu osittain samankaltaiseen neoliberalistiseen jatkuvan kuluttamisen logiikkaan kuin ajatus siitä, että rahat, jotka säästyivät, kun en ostanut kalliita lenkkareita, voi hyvin sijoittaa johonkin muuhun turhaan hankintaan.

Saarimaa puhuu ”yhteiskunnan kannalta parhaasta lopputuloksesta”, mutta tuntuu tarkoittavan talouden kannalta parasta lopputulosta. Näiden välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä. Saarimaa peräänkuuluttaa läpinäkyvyyttä hintapäätösten suhteen ja antaa tästä kuvitteellisia esimerkkejä: kuinka paljon maksaa se, ettei Talin golf-kenttää kaavoiteta asunnoiksi? Tai: mitä kaupunkilaiset hyötyisivät, jos Baanalla olisikin pyörätien sijasta asuntoja? Kun nämä asiat esitetään pelkkinä lukuina saattaa osalta unohtua, millaista pyöräily keskustassa oli ennen Baanaa tai kuinka Talin golfkentän vihreä ympäristö toimii virkistysalueena muillekin kuin golfia harrastaville. Jos läpinäkyvyyttä aletaan vaatia, tulisi sitä vaatia kokonaisvaltaisesti. Kuka hyötyy, jos Baanalle rakennettaan asuntoja? Mitä kustannuksia kaupunkilaisten liikuntamahdollisuuksien kaventaminen pitkällä aikavälillä aiheuttaa? Kenen ehdoilla kaupunkia rakennetaan ja keitä varten?

Kaupunki ei ole pelkästään numeroita, se on paikka missä eletään ja missä tulee voida viihtyä. Sen tulee olla tätä kaikenlaisille ihmisryhmille. Jotta kaupunki täyttää tämän vaatimuksen myös tulevaisuudessa, tulee kaupunkisuunnittelussa enenevässä määrin ottaa huomioon päätösten kuormittavuus ja kestävyys, ei pelkästään lyhyen aikavälin taloudellinen hyöty. Sama koskee muitakin päätöksiä: ei voida enää tuudittautua miettimään vähiten haitallisia tapoja tuottaa lisää energiaa, vaan on herättävä siihen, että energiankulutuksen ja päästöjen on vähennyttävä. Globaalisti. Ei auta, että tuotanto siirretään Kiinaan ja siten pois silmistä ja omista tilastoista, etenkään jos samat tuotteet sitten kuljetetaan tänne myyntiin, ja tuotannon kuormittavuuden lisäksi tulevat kuljetuksen vaikutukset.

Ympäristökysymysten lisäksi tuotanto liittyy työtä koskeviin kysymyksiin. Työ on muuttunut sekä laadultaan että määrältään, eikä työtä riitä nyt eikä tulevaisuudessa kaikille. Perinteinen politiikka ei ole kyennyt käsittelemään tätä muutosta ja ajatus muusta kuin tuottavasta, työssäkäyvästä ja kuluttavasta kansalaisidentiteetistä on ilmeisen mahdoton: kansalainen käy päivätöissä ja ansaitsee kuukausipalkkaa, jonka sitten kuluttaa pitääkseen kapitalismin rattaat pyörimässä. Tätä ideaalia tuntuu olevan vaikea heiluttaa edes sillä faktalla, että työn muutos on pysyvä. Työ on muuttunut eikä sitä riitä enää kaikille. Samalla työelämä muuttuu raskaammaksi.

Zeldan[6]Onko pakko jak(s)aaartikkeli käsittelee loppuun palamista, kapitalismia ja uupumisen poliittisuutta: Burnoutista on muodostunut nopeasti millenniaalien sukupolvisairaus. Se ei ole ihme, sillä työelämä vaatii meiltä jatkuvaa suorittamista, kilpailua ja itsemme ylittämistä. Havainto ei ole uusi. Tiedämme, että uusliberalistisessa kapitalismissa erinomainen suorituskyky on ihmisyyden arvon mittari ja että olemme kliseisesti ilmaistuna vain yhtä hyviä kuin viimeisin ”projektimme”. Jutussa todetaan, että vaikka puhuminen ja avoimuus ja mielenterveysongelmien julkituominen vähentää julkista stigmaa, mutta toisaalta tämä joillekin emansipoiva kokemus muuttuu helposti ahdistavaksi pakoksi ja valmiiden narratiivien toistamiseksi, jolloin uupumusta tarkastellaan yksilön, ei siihen johtavien rakenteiden näkökulmasta. Tästä syystä täytyy esittää vaihtoehtoja, täytyy puhua kuuden tunnin työpäivästä ja perustulosta ja kansalaispalkasta, täytyy julkisesti nostaa esiin kysymyksiä toimeentulosta ja työhyvinvoinnista ja tutkimuksen ja sen pitkäjänteisen rahoituksen merkitysestä. Tämä puolestaan vaatii lisää työtä, jota uupuneelta ei voi vaatia.

Työstä on puhuttu ja kirjoitettu viime aikoina paljon. Erinomaisia näkökulmia on nostanut esiin mm Työstäkieltätyjäliitto[7], joka esittää työstäkieltäytymisen ympäristötekona, elämän ottamisena omiin käsiin ja toteaa työstäkieltäymisen vapauttavan aikaa mielekkäämpään toimintaan. Työstäkieltäytyjät manifestoivat loppua palkkatyön pakkovallalle ja kyseenalaistavat palkkatyön ihmisarvon mittarina. Tiede-, taide-, ja kulttuurialoilla palkkatöistä, rahasta, rahoituksesta ja siten usein monen kokemuksen mukaan myös arvosta ja arvostuksesta on jatkuva pula, joten ne toimivat hyvänä esimerkkinä siitä, miten prekaarit työolosuhteet vaikuttavat elämään.

Antti Nylénin Häviö kirjan arvio Helsingin Sanomissa 17.11. käsittelee Nylénin näkemyksiä taiteesta, kirjailijuudesta ja työstä:Tämä on aivan tavallinen ja toistuva tilanne, kaikille kirjailijoille ja muille taiteilijoille tuttu. Alituinen parin tuhannen euron rahavaje (– –) pitää yllä kroonista ahdistusta ja epäonnistumisen tunnetta, sielun pohjalla alati kytevää, korventavaa katkeruutta, vihaa ja yhteiskunnallista osattomuutta ja epäluuloa, jotka väistämättä sävyttävät päiviäni ja tekstejäni.[8]

Samanlainen kokemus nousee toistuvasti esiin taiteilijoiden ja muiden kulttuurialan sekatyöläisten puheissa. Korkeasti koulutetut omien alojensa asiantuntijat ja ammattilaiset sinnittelevät työuupumuksen ja rahattomuuden erikoisessa limbossa ja väsymystä lisäävät jatkuva epävarmuus ja tunne siitä, että omaan elämään ja sen olosuhteisiin ei voi vaikuttaa. Nylén hieman erikoisesti syyttää tilanteessa neromyyttiä purkamaan pyrkineitä tahoja, jotka ovat kieltäneet ”kyräilyn ja kärsimyksen” ja tuoneet tilalle ajatuksen taiteilijasta, jonka ”pitäisi leikkiä, että hänelle taide on ammatti.” Ratkaisuksi taiteilijan toimeentuloon Nylén kuitenkin ehdottaa taiteilijapalkkaa. Ymmärrän kritiikin sitä ajatusta kohtaan, että taiteilijan on oman tekemisensä ohella oltava ”julkinen, vetoava ja reipas” ja elää huomiotalouden sääntöjen mukaan. Taiteeseen liittyvä usein immateriaalinen työ ei edistä kuluttamista ja on siksi potentiaalisesti uhkaavaa ja tämä ei sovi yhteen huomiotalouden sääntöjen kanssa. Tätä uhkaa järjestelmä pyrkii vähentämään ohjaamalla sekä taiteilijoita että tutkijoita enemmän ja enemmän kohti yrittäjyyttä, jolloin oletuksena on toiminnan tuottavuus: tulokset ja teosobjektit.

Taide ja tutkimus ovat, ja niiden tulee olla, myös paljon muuta. Ne tutkivat maailmaa ja tuottavat siitä uudenlaista tietoa. Ne toimivat välittäjinä sekä kokemuksen ja kohtaamisen paikkoina, syntyen yhteisöistä ja mahdollistaen yhteisöjen syntymisen. Siksi taiteilijuus ammattina tulisi ottaa vakavasti, ja on aivan oikeutettua vaatia, että tällöin puhutaan ammattilaisuudesta. On myös oikeus vaatia, että ammatti ei aiheuta kohtuutonta kärsimystä. Ammattilaisena toimimiseen liittyy työstä maksettava kohtuullinen korvaus.

Nykyinen jatkuvaan talouskasvuun tähtäävä järjestelmä ohjaa järjettömiin kulutustottumuksiin, joita epätoivoisesti yritetään kierrättämällä kompensoida, ihmisistä erkaantuneeseen kaupunkisuunnitteluun ja uupumukseen. Maailmanloppua ja vallankumousta odottaessa mahdollisuutena on politiikan haltuunottaminen ja sen uudelleen ajatteleminen sekä aktivismin ja kansalaistoiminnan tuominen politiikkaan. Politiikan on oltava keskustelun ja yhdessäajattelemisen areena aikana, jolloin ihmiskunta etenee kovaa vauhtia kohti tuhoaan. Politiikka ei voi positioitua enää vain oikeisto-vasemmisto-akselille, sillä kyse on muustakin kuin taloudesta: elämästä maapallolla ja sen säilyttämisestä. Siinä, missä perinteinen politiikka usein ajattelee yksilöä, tulisi nyt viimeistään ajatella yhteisöjä ja rinnakainelämisen mahdollisuuksia, inhimillisen ja ei-inhimillisen: ”The decisions and transformations so urgent in our times for learning again, or for the first time, how to become less deadly and more response-able, more attuned, more capable of surprise, more able to practice the arts of living and dying well in multispecies symbiosis, sympoiesis, and symanimagnesis on a damaged planet…” [9]

[1]Anna Lowenhaupt Tsing: The Mushroom at the End of the World. On the Possibility of Life in Capitalist Ruins. 2015. Princeton University Press. p. 1.

[2]Bruno Latour: Facing Gaia. 2017. Polity press. p. 269

[3]https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005894256.html

[4]Asiaa auttaa hahmottamaan mm https://www.facebook.com/ylekioski/videos/514881115676637/?eid=ARBR4M3cQd8L893wpok9lLlNEzrkptqRxYqZxtG-xVS9L0wQXNUxFfmFz8e3z5KJckerypSFBQ0D1ut6

[5]https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005901127.html

[6]https://www.zelda.fi/onko-pakko-jaksaa

[7]https://tk-liitto.tumblr.com

[8]https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005902958.html

[9]Donna Haraway: Staying with the Trouble. 2016. Duke University Press. P. 98

Artists, art critic, curator and feminist working for a better world and PhD about the uncanny, everyday and community in Aalto University

Artists, art critic, curator and feminist working for a better world and PhD about the uncanny, everyday and community in Aalto University