My Truth About Finland / Yksi totuus Suomesta

Initiated by the Porin kulttuurisäätö (Anna Jensen, Eliisa Suvanto & Anni Venäläinen) The Truth About Finland project consists of two exhibitions and a catalogue presenting contributions from over 100 artists and researchers. The first part took place in June in Kallio Kunsthalle, Helsinki in June 2017. The second part is organized in a temporary exhibition space built specially for the exhibition and placed in the Puuvillanpuisto park milieu between the Kokemäenjoki river and the old Cotton Mill and the opening is on the 8th of July. The exhibition catalogue combining these two events will be available in the exhibition. Here is my text about the process and the background that can be aso found in the catalogue accompanied by over hundred visions of Finland today. Special thanks to Anni & Eliisa fo all the help with editing and to the Kallio Kunsthalle group (nynnyt, Honkasalo-Niemi-Virtanen, Miika Tervonen and Erno-Erik Raitanen) for all the fruitful conversations!

Truth About the Process

An emancipated society, on the other hand, would not be a unitary state, but the realization of universality in the reconciliation of differences.

- Theodor W. Adorno

The anniversary exhibition and publication The Truth about Finland initiated by Porin kulttuurisäätö focus on the question how Finland is seen 2017 and how the image and identity have been built through history. Is now a 100 year-old Finland this Adorno’s emancipated society, open to differences and different ways of being? Name of the event, the Truth About Finland, is a paradox. No singular truth exists, but rather subjective experiences we call the truth. To make as many of these concepts visible, Porin kulttuurisäätö has invited over a hundred artists and researchers to share their thoughts. Outcome is a kaleidoscope, one possible vision of our time.

Even if the idea of an anniversary exhibition wasn’t originally ours it soon started to appeal till we could no longer leave it. The jubilee started to feel like an ideal platform for a grand scale international project. It provided an opportunity to reflect the so-called “public truth” envisioned by the official Finland 100 programme and more reason to build the project from this controversial position. It seems like everybody has an opinion about Finland and how it should be treated as a topic and a concept. Our own thoughts have clashed both with the established ones as well as within the group we worked with. We have been forced to think our perspectives over and over, again and again, and to contemplate our ideas maybe even harder and deeper than we are actually able to.

Even before anything was realized, the starting point of this project had already been criticized and questioned in a surprising amount. In the beginning it wasn’t as obvious as it is now how fragile the image of Finland still is. Or maybe the fragile image has been re-established in the recent years as a result what has been taking place in Finland (and elsewhere) recently. It seems that even we want to be direct and outspoken about this topic, many people still feel like overemphasized carefulness should be present at all times. It is most likely someone is going to feel offended by our project even when it’s not intentional.

It is hard to find ways of approaching the essential ideas and acts that have been creating cultural identity for decades while trying to avoid pre-arranged perspectives, concepts and thoughts. Is it even possible to be aware or avoid these naturalized ways of thinking, and if so, are we then only substituting them with new ideologies? And while trying find new expressions, languages, working methods and contemplations how to balance between still understandable but not reproductive forms? How to present things so that they stay also open and make sense also for those not necessarily already inside this discourse?

From the beginning has Porin kulttuurisäätö’s work been motivated by the idea of research, exploring and bringing up questions that are central to this period of time. Research based thinking is planted deep in our practice, guiding it. Instead of presenting the perfect art objects or even an artists, our projects aim to show a way of thinking refined through a collective work. A group based practice has been the vitality in our previous projects. How to share ideas, to be critical, to find new means and to reflect these new ideas. A collective is not only a group of singular artists that are bound together for the final outcome, but a group of active participants who influence each other and together create a network leading into to novel thoughts and forms. In this particular project this collective work rises into a whole new level and becomes one of the key elements.

This time rather than on the merits of previously produced art works, we wanted to collaborate with artists due their ability for unique thinking and competence on giving a form and a voice for this topic. Just as important was their openness to be part of a group, which forces to both question one’s own perspectives and to face ideas and standpoints of others. This method of working often leads to either smaller or larger conflicts but has the possibility to be channelled into positive outcomes. The part of the Truth About Finland exhibited in Kallio Kunsthalle has been developed through a collaborative process of a group of artists, curators and researchers. In this group we have been dealing with questions of borders, otherness and historical representations and been able to work on the theoretical framework of this project as a whole. All of the members of this group were chosen due to their previous interest on such topics: Miika Tervonen is a historian, whose research focuses on nationalism and identities. Nynnyt (Hanna Ohtonen and Selina Väliheikki) concentrate on gender related questions, especially in the context of monuments. HonkasaloNiemiVirtanen collective impressed us at Finnish Landscapes exhibition in Seurasaari (2016) with a performance about real and fictional history of those in margins. Erno-Erik Raitanen is an artist who in his practice has appropriated iconical Finnish artworks and studied new nationalism and far-right movements.

This group and our collective working have been essential on how the whole project developed. It has also been a place for us to experiment our ideas and thoughts, as well as share and gain knowledge. Our intensive, and sometimes intense, discussions have rambled and curled around the topic in many ways that also led us to realize how hard it is to handle a topic so huge and sensitive. Is it even possible to process an ideology from the inside, and if so, under what conditions and what kind of vocabulary to use? Political art is often considered as one, and perhaps artistically not so intriguing genre, where focus lies rather on a simplified message than the work itself. But in the end all art is political. It is made under certain kind of culture and political situation, and willingly or not, is always commenting on those circumstances. To become an artist is a political act. To renew art, its form or ways of representing it or to take art (and research) where public are forced to face it are political acts. How things are seen and received is a culturally acquired habit and repeated practices and habits often lead to acceptance. By shaking these habits and customs it may be possible to also shake ways of thinking, and through this, social structures.

Different fields of art have different traditions and different manners of approaching problematic images. While in theatre traditional plays are continually interpreted in new ways in new contexts and possibly uncomfortably and awkward displays can’t be buried to the past has visual arts a tendency to leave this kind of representations untouchable. This conscious ignorance becomes what almost feels like a must what comes to artworks that are considered to be elemental to Finnish culture. Even in the rare cases they are approached in a more critical way it tends to stay inside discussion and discourse never reaches wider public. During our conversations was swastika, as a symbol of extreme evil, often brought up It serves as an example of the power that a symbol can attain, but on the other hand its connotations get easily simplified, dividing world to black and white, which tends to block both debating and thinking. Symbol as strong as swastika is able to hide the fact that the horrors it refers to do not belong to the past on y, but can reoccur. Also new symbols are created and old ones are recycled. Even if neo-Nazis and fascists have mostly replaced swastikas with other symbols, it doesn’t make them any less dangerous.

Finland celebrating it’s hundredth birthday is in transition. One hundred years of independence next to Russia is quite an achievement, such is one hundred years of equality and economical and social prosperity too, at least of some kind and some level. However, it seems that in recent years some line has been crossed and this is not the country where we grew up. Openness has turned into new conservatism. Depression is fixed with cuts from education, culture and equality; affluent society and living urban culture are sacrificed. So how to celebrate something that seems to be destroying everything worth celebrating?

Pori, the original home of Porin kulttuurisäätö, is a significant part of this all. It is an example of a common, middle size town in western Finland. The members of Porin kulttuurisäätö were already adults when we moved there to study and were forced to face Finland different from what we were used to. We had to confront our prejudices and dismantle our beliefs. Moving to Pori made it obvious that Finland is not one complete and whole entity, but a country with a vast variety of different cultures. And in a country well known for its equality have not all these cultures been treated equally well. Finland is full of different languages, dialects, food cultures, and landscapes. It is also an international country, and has always been, a fact that is not too often admitted and especially lately been actively covered. We wanted to make this side of Finland visible, and also direct attention to means that have been used both to create and to maintain ‘Finland’ as we know it.

The Truth About Finland is an attempt to explore our present time, but also the past, where our present and its current events are built on. While doing so we are also looking to the future. Art has an ability to predict tomorrow, and we are creating our own crystal ball. Since we have chosen the artists, researchers, and how to represent the outcome, there is a risk that it will show us exactly what we want to see. One risk can be that not all of the works are ever exhibited — now, after the extended deadline we have approximately 90% of the expected contributions. Without a doubt this is also one kind of truth.

In the beginning it seemed that one hundred artists is a lot but luckily enough there are many more brilliant artists out there whose interests relate to the chosen theme, than we dared to even hope for. We were able to invite an international and heterogeneous group of researchers and artists with personal experience of Finland, and capacity and will to give it a form. We want to thank each and every one of the brave participants who took up the challenge, and those who have supported this project from the beginning. It has truly been a pleasure to notice that not everyone is afraid to rethink the sacrosanct national values. Very special thanks to Anna Rosendahl and Laura Porola, who have been a relevant part of this project when it was first created. Without you the Truth About Finland would be something totally different!


Totuus Suomesta toteuttajan silmin

Emansipoitunut yhteiskunta ei ole ykseysvaltio, vaan yleisen toteuttamista erojen sovituksen muodossa. — Theodor W. Adorno

Onko satavuotias Suomi 100 emansipoitunut valtio, jossa erilaisuus on sallittua ja jonka nykyisyyteen ja historiaan hyväksytään monenlaisia olemisen tapoja?

Porin kulttuurisäädön toteuttama juhlavuoteen liittyvä näyttely ja julkaisu tutkivat sitä, miten Suomi nähdään vuonna 2017, miten mielikuvat ovat historiallisesti rakentuneet, ja onko kulttuuriseen ajatteluun mahdollista ylipäätään päästä käsiksi kulttuurin sisältä käsin. Näyttelyn nimi, Totuus Suomesta, on paradoksi — ei ole olemassa yhtä totuutta, vaan ainoastaan erilaisia kokemuksia totuudesta. Mahdollisimman monen totuuden esiin saattamiseksi mukaan kutsuttiin yli sata sanavalmista taiteilijaa ja tutkijaa, joiden näkemyksistä muodostuva kaleidoskooppi on yksi mahdollinen visio ajastamme.

Näyttely ei syntynyt omasta aloitteesta eikä omasta tarpeesta, vaan ehdotuksesta, joka ei lähtökohtaisesti herättänyt suunnatonta intoa. Ajatus jäi kuitenkin kytemään ja kasvoi pikkuhiljaa pakoksi toimia. Satavuotisjuhla tarjoaa alustan kansainväliselle suurhankkeelle sekä materiaalia jota vasten rakentaa projektia ja peilata omia ajatuksia. Näitä ajatuksia on joutunut jatkuvasti punnitsemaan ja uudelleen arvioimaan hankkeen edetessä ja henkilökohtaisten kokemusten törmätessä julkiseen totuuteen, josta kaikilla on mielipide. Asioita on ollut pakko ajatella moneen kertaan, enemmän ja kovemmin kuin oikeastaan edes osaisi. Lähestymistapa on aiheuttanut keskustelua ja kritiikkiä jo ennen kuin mitään on toteutettu. Teemaa ei osannut olettaa yhä tänä päivänä näin tulenaraksi. Tai ehkä se on jälleen tässä ajassa tulenarka. Käsissämme on aihe, josta monen mielestä pitäisi puhua kieli keskellä suuta, samalla kun halutaan sanoa suorat sanat, ja toisaalta välttää sanoja ja niiden lukkiutuneita merkityksiä. Tänä näyttävän ja julkisen pahastumisen kulta-aikana luultavasti joku loukkaantuu kuitenkin.

Kulttuurin ja sitä vuosikymmenien ajan rakentaneiden teosten ja tekojen käsitteleminen kulttuurin sisältä käsin on vähintäänkin hankala, ellei mahdoton tehtävä. Onko luonnollistetuista ajatusrakennelmista ja oletuksista mahdollista päästä eroon, ja jos on, minkälaista ajattelua tulee tilalle? Entä miten tällaista mahdollisesti uudenlaista ajattelun ja tekemisen tapaa voi välittää yleisölle niin, että se avautuu (edes jollain tavalla, sillä tavoitteena ei ole popularisoida taidetta ja tutkimusta, eikä taiteen “ymmärtäminen” ole ylipäätään meille kiinnostava lähtökohta) tai tulee jaettavaksi myös niiden kesken, jotka eivät ole sisällä prosessissa.

Porin kulttuurisäädön tekemistä on alusta lähtien motivoinut halu nostaa esille ajalle keskeisiä kysymyksiä ja löytää niihin vastauksia. Tutkimuksellisuus on projekteissa syvällä, kaikkea tekemistä ohjaavana. Näyttelyissä keskeistä ei ole täydellisten taideobjektien tai edes täydellisten taiteilijoiden esitteleminen, vaan ajattelu. Ideologianamme on ollut luoda vahvaa ja uudenlaista ajattelua ja tekemistä kollektiivisen työskentelyn kautta, jossa ryhmä mahdollistaa uusien avausten tekemisen ja hiomisen, kritiikin ja reflektoinnin. Totuus Suomesta hankkeessa ryhmän koko saa uudet mittasuhteet ja nousee keskeiseksi elementiksi. Ryhmä ei ole vain joukko tekijöitä jotka nivotaan yhteen lopullisessa teoksessa, vaan joukko aktiivisia toimijoita, joiden tekeminen ja ajattelu vaikuttaa toisiinsa ja joiden luoma verkosto synnyttää uudenlaisia ajatuksia ja muotoja.

Myöskään Totuus Suomessa projektissa ei taiteilijavalintoja ohjannut tuotettujen teosten muoto tai määrä tai niiden saama huomio, vaan tekijöiden kyky ajatella ja antaa omalle ajattelulle muoto ja ääni, sekä halu työstää näitä asioita ryhmässä. Toimintatapa, joka pakottaa haastamaan omat näkemykset, kohtaamaan toisenlaisia ajatuksia ja tekemisen tapoja aiheuttaa väistämättä törmäyksiä. Koko projektin ajan teoreettisen viitekehyksen työstämisen kannalta olennainen on ollut Kallio Kunsthalleen sijoittuvaan monitaiteiseen näyttelyosuuteen koottu työryhmä, jossa tekijöitä yhdistää aikaisempi työskentely toiseuden historiaa ja historiallisia representaatioita koskevien kysymysten parissa. Historioitsija Miika Tervonen on tutkinut mm. nationalismia ja miten käsitys suomalaisuudesta on synnytetty. Nynnyt, eli Hanna Ohtonen ja Selinä Väliheikki nostavat työskentelyssään sukupuolen keskeiseksi kysymykseksi; monumenttien sukupuolittuneisuuden tutkiminen tuntui olennaiselta suhteessa kansalliseen identiteettiin ja siihen kytkeytyviin julkisiin teoksiin. Honkasalo — Niemi — Virtanen kollektiivi puolestaan vakuutti erityisesti kesällä 2016 Seurasaaren Finnish Landscapes näyttelyssä esityksellä, joka yhdisteli todellista ja fiktiivistä historiaa sen marginaaliin suljettujen hahmojen näkökulmista. Aikaisemminkin Porin kulttuurisäädön projekteissa mukana ollut Erno-Erik Raitanen on teoksissaan uudelleen tulkinnut suomalaisen taiteen ikonisia tuotoksia Taistelevista metsoista Finlandiaan ja toisaalta myös tutkinut viime vuosien uusnationalistista liikettä.

Työryhmä on ollut keskeinen osa sitä, miten projektia on ajateltu ja mihin suuntaan se on edennyt. Se on ollut paikka testata ajatuksia sekä välittää ja hankkia uutta tietoa. Keskustelut ovat olleet tiiviitä, välillä jopa kuumentuneita, ja toisaalta myös rönsyilleet luovasti ohi aiheen tai lähestyneet sitä kummallisten sivupolkujen kautta. Työskentely on myös tuonut esiin ongelmia, jotka liittyvät isojen ja arkojen aiheiden käsittelyyn, sekä ylipäänsä sanallistamisen ongelmiin — kuinka ajatella ideologiaa jos on sen sisällä ja sen läpäisemä?. “Poliittinen taide” mielletään usein yhdeksi, harvoin taiteellisesti kovin kiinnostavaksi genreksi, jossa muoto on alisteista alleviivatulle ja yksinkertaistetulle sanomalle. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, ja kaikki taide on poliittista. Se syntyy tietynlaisessa kulttuurissa ja maailmantilanteessa sekä ottaa siihen kantaa tahtoen tai tahtomattaan. Taiteen tekeminen on poliittinen teko. Myös taiteen muodon uudistaminen on poliittinen teko, samoin kuin taiteen ja tutkimuksen rajojen rikkominen, tai se, että taiteen (ja tutkimuksen) vie ihmisten keskelle, pakottaa katsomaan. Katsominen ja asioiden näkeminen on tottumiskysymys, ja tottumus johtaa helposti ainakin jonkinasteiseen, mahdollisesti tiedostamattomaan, hyväksymiseen. Ravistelemalla näitä opittuja ja juurtuneita katsomisen tapoja taide voi pakottaa ajattelemaan uudestaan, muuttaa ajattelua, näkemistä ja rakenteita.

Eri taiteen aloilla on erilaiset traditiot, ja erilaiset tavat lähestyä ongelmallista kuvastoa. Siinä missä teatterissa jatkuva uudelleentulkinta esitys esitykseltä erilaisissa ympäristöissä on pakottanut kyseenalaistamaan tekstien tuottamat representaatiot, ovat monet mahdollisesti hyvinkin kyseenalaiset kuvataiteen teokset sen sijaan jätetty rauhaan. Suomalaiselle kulttuurille keskeisiä teoksia ei oikein edes saisi problematisoida, ja mikäli näin tapahtuu jää se valitettavan usein kentän sisäiseksi keskusteluksi. Tietyt symbolit nousevat pahan merkkinä ylitse muiden. Keskusteluissa törmäsimme jatkuvasti hakaristiin. Tämä äärimmäinen pahuuden symboli toimii hyvänä esimerkkinä, kun puhutaan voimasta ja arvosta minkä merkki voi saada, mutta toisaalta myös lukitsee keskustelua ja ajattelua. “Pahuuden” käsite yksinkertaistuu ja maailma mustavalkoistuu. Olennaisin, eli hirmutekoja synnyttävät ja mahdollistavat rakenteet voivat jäädä piiloon. Kuten myös se, että sama pahuuden potentiaali voi löytyä kaikista ihmisistä. Helposti unohdetaan, että nämä hirmuteot eivät kuuluu menneisyyteen, vaan voivat tapahtua uudestaan, koska tahansa. Symboleitakin tulee uusia, ja vanhoja kierrätetään. Tällä hetkellä uusnationalistit ja fasistit ovat korvanneet hakaristin osittain muilla symboleilla, mutta eivät ryhmänä ole vähemmän vaarallista.

Juhliva Suomi on murroksessa. Sata vuotta itsenäisyyttä Venäjän kyljessä on hieno saavutus, samoin sata vuotta tasa-arvoa ja hyvinvointia. Ainakin jonkinlaista, ainakin johonkin pisteeseen. Jokin raja on kuitenkin viime vuosina ylittynyt, ja tuntuu ettei tämä ole se maa missä olemme kasvaneet. Avoimuus, elävän kaupunkikulttuurin nousu ja hyvinvointiyhteiskunnan ihanne ovat vaihtuneet uhkaavaan uuskonservatismiin. Taantuman jälkiä korjataan uhraamalla koulutuksesta, kulttuurista ja tasa-arvosta. Miten siis juhlia jotain, joka tuntuu kovaa vauhtia hävittävän kaiken juhlimisen arvoisen?

Porin kultturisäädön kotikaupunki Pori on myös olennainen osa hanketta esimerkkikaupunkina: Länsi-Suomalaisena keskisuurena kaupunkina, jonne aikuisina olemme muuttaneet opiskelemaan, ja jossa olemme törmänneet toisenlaiseen Suomeen. Kohdanneet ennakkoluulojamme ja joutuneet purkamaan itsestään selvinä pitämiämme uskomuksia. Konkreettisesti kohdanneet sen, ettei Suomi ole yksi eheä kokonaisuus. Suomi on valtava maa täynnä erilaisia kulttuureja, jotka eivät ole tässä tasa-arvoisuudesta tunnetussa maassa saaneet tasa-arvoista kohtelua. Erilaisia maisemia, murteita, kieliä ja ruokia. Suomi on kansainvälinen, haluttiin tai ei. Ja on aina ollut, asia joka etenkin viime aikoina on aktiivisesti haluttu unohtaa. Haluamme tuoda tämän esiin, ja nostaa näkyville tekniikoita, joilla mielikuviemme Suomi on luotu ja millä mielikuvia yhä ylläpidetään ja voimistetaan.

Totuus Suomesta on yritys tutkia nykyhetkeä, mutta myös taustaa, jolle nykypäivän tapahtumat rakentuvat. Samalla suuntaamme katseen tulevaisuuteen. Taiteella on aina ollut kyky ennustaa tulevaa, joten luomme oman kristallipallon. Riskinä on, että se näyttää mitä itse haluamme, olemmehan valinneet taiteilijat, sekä muodon missä teokset esitetään. Riskinä on myös, ettei kaikkia teoksia koskaan saada esille. Määräaikaa teosten lähettämiselle on jo jatkettu kertaalleen, ja nyt kun uusi deadline lähestyy loppuaan on kasassa noin 90% teoksista. Yhdenlainen osatotuus tämäkin.

Sata taiteilijaa kuulosti alun perin suurelta määrältä, mutta erinomaisia tekijöitä on onneksemme enemmän kuin ensi luulemalta ajattelisi. Mukaan kutsuttiin heterogeeninen ja kansainvälinen ryhmä tutkijoita ja taiteilijoita, joilla on omakohtaista kokemusta suomesta sekä halua ja kykyä pukea tämä kokemus kiinnostavaan muotoon. Porin kulttuurisäätö kiittää kaikkia rohkeasti haasteeseen vastanneita tekijöitä, sekä tukijoita, joita ajatus kansallisesti koskemattomina pidettyihin arvoihin kajoamisesta ei ole pelottanut. Erityiskiitos myös projektin käynnistysvaiheessa ideaa työstäneille Anna Rosendahlille ja Laura Porolalle, ilman teitä Totuus Suomesta olisi jotain aivan muuta!

Participating artists and researchers:

Aiju Salminen, Andre Vicentinti, Andrea Coyotzi Borja, Anna Estarriola, Anna-Sofia Sysser, Anssi Pulkkinen, Antti Turkko, Antti-Juhani Manninen, Artor Jesus Inkerö, Arttu Merimaa, Aukusti Heinonen, Azar Saiyar, Camille Auer, Chow Yik, Christine Langinauer, Denise Ziegler, Eetu Henttonen, Elina Lifländer, Elmeri Terho, Emma Suominen, Erno-Erik Raitanen, Farbod Fakharzadeh, Hans-Peter Schütt, Harri Laakso, Harrie Liveart, Heikki Hautala, Helen Aleksandrova, Helmi Kajaste, Henna Tyrväinen, Henrik Heinonen, Hertta Kiiski, Heta Kaisto, Jaakko Leeve, Jaakko Pallasvuo, Jani-Petteri Virta, Jari Kallio, Jari Suominen, Jenni Yppärilä, Jouko Korkeasaari, Jouni Kujansuu, Juha Hilpas, JULMAH, Juuso Noronkoski, Kaarlo Stauffer, Kaisa Salmi, Katri Naukkarinen, Kiia Beilinson, Kimmo Saastamoinen, Kristian Jalava, Lasse Lecklin, Lauri Linna, Leena-Maija Rossi ja Kari Soinio, Liisa Lounila, Maarit Mustonen, Maija Savolainen, Maija Tammi, Maiju Loukola, Marika Orenius, Marina Valle Noronha, Markus Luiro, Marloes van Son, Marta Khrshanovskaya, Martina Mino, Martinez, Matti Tanskanen, Miissa Rantanen, Mika Savela, Minna Henriksson, Mirva Helenius, Nabb+Teeri, Nestori Syrjälä, Niilo Rinne, Niina Cochran, Niko Tii Nurmi Sipiläinen, Oliver Whitehead, Paavo Paunu, Parsa Kamehkhosh, Petteri Nisunen, Pia Euro, Rami Vierula, Reetta Aalto, Rodrigo Téllez Repetto, Sanna Lehtinen, Sanna Ritvanen, Sanna Sarva, Sanna Vainionpää, Sara Kärpänen, Sasha Huber, Sauli Sirviö, Simo Saarikoski, Taina Rajanti, Taina Riikonen, Tanja Kiiveri, Timo Wright, Tuomas Linna, Tuomo Rainio, Vappu Jalonen, Ville Andersson, Ville Lampi, Ville Vuorenmaa.

— — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

Porin kulttuurisäätö is an artist-curator collective formed in 2013. The aim of the group is to organise exhibitions, events, projects and seminars that question and reconstruct the structures existing both in the art world and in our society. Previous exhibitions include Sponsor in 2013, Pori Biennale in 2014, Pori World Expo in 2015 and the Bloody Summer exhibition — Pori Biennale in 2016.

More info: &

Artists, art critic, curator and feminist working for a better world and PhD about the uncanny, everyday and community in Aalto University

Artists, art critic, curator and feminist working for a better world and PhD about the uncanny, everyday and community in Aalto University